ETUSIVUDRSKIRJOITUKSIAMEDIAKEIKATVIERASKIRJAIN ENGLISH

KIRJOITUKSIA: Munkkiniemen nuorisotalon studio 1. - 3.12.2006

Mitä järkeä on lähteä nauhoittamaan demoa neljänsadan kilometrin päähän Helsinkiin?

Pe 1.12.
Herään aamulla äitini sohvalta ja soitan töihin, että tänään olisi kiva pitää vapaapäivä, koska olemme lähdössä studioon Helsinkiin ja säätö olisi sen mukainen. Vapaapäivä järjestyy ja minä jatkan aamuani odotellen hetkeä, jolloin on aika nousta ja lähteä tekemään toista "virallista" DRS -demoa.

Studiomme kaukainen sijainti on selitettävissä sillä, että se on ilmainen. Olimme päässeet Ääni- ja vimma bändikisassa finaaliin asti ja tämä studioaika on palkintona tästä "suorituksesta". Bändikisat ovat kyllä ihan vitun ahdistavia!

Havahdun puolenpäivän jälkeen puheluun, jossa Matti kyselee, että onko kuljetuspolitiikka kunnossa. Minulla ei ole asiasta minkäänlaista tietoa ja kehotan Mattia ottamaan yhteyttä Mikkoon. Sohva tuntuu edelleen mielyttävältä, joten päätän syleillä turhautumistani sekä television aiheuttamaa katatonista pasiivisuuttani. Ajattelen, että kohta on aika nousta.

Juuri kun olen vaipumassa koomaan Mikko soittaa jokseenkin hermostuneena ja kysyy, että miksi minä olen ainoa, joka ei ole saapunut sovittuun aikaan kello kolmeksi roudaamaan treenikselle. Vastaan, että ehkäpä siksi, että kukaan ei ole vaivautunut ilmoittamaan minulle tälläisesta juhlallisesta tilaisuudesta. Puhelun päätyttyä olemme päättäneet koko orkesterimme voimin siirtää lähtömme huomisaamuksi klo 8.00. Tuumin, että tämä on kuin onkin kohtalon tahto ja käperryn syvemmälle äitini sohvan uumeniin.

Illalla olen kuin muuttunut mies... Kaikki on pyyhkiytynyt pois vietettyäni noin 12 tuntia erinlaisten näyttöpäätteiden edessä. Olen selviytymässä kunnialla tästä päivästä. Nyt olisi mahdollisuus käydä nukkumaan ja herätä aamulla virkeänä sekä levänneenä. Sohvakin on jo valmiiksi laitettuna, ja huomenna on todella aikainen herätys.

Juoksen klo 00.00 linja-autoon ja suuntaan kohti keskustaan "yhdelle oluelle".

La 2.12.
Kävelen kohti treenikämppää ja koetan kestää mahakipuni. Olen saunonut koko yön ja nukkunut noin puolituntia toverini Nikon lattialla. Oloni on todella kummallinen. Tiedän, että tämä on vasta alkua. On todellakin aamujen aamu. Treenikämpillä minua odottaa kaksi paria hymyileviä silmiä ja yhdet hieman totisemmat. Olli ja Petteri K ovat olleet astetta kovempaa luuta ja jättäneet yhden otollisen perjantain juomatta. Mikko sen sijaan on ollut asian ytimessä ja päättänyt itseni tavoin valvoa läpi yön ja hakea tätä kautta sopivaa virettä studiotyöskentelyyn. Pikku hiljaa koko orkesterimme valuu pääkallopaikalle enemmän tai vähemmän levänneenä ja tavara alkaa liikkua paikasta A paikkaan B.

Melkein ajallaan klo 8.30 orkesterimme on lähtökunnossa. Kaksi autoa on lastattu täyteen rumpuja, kielisoittimia sekä vahvistimia. Tilanne on nyt käynnissä!

Hyppään Ollin kontrolloimaan autoon, johon ahtautuu myös Matti ja perkussio Lassi. Olemme pakotetut kuuntelemaan radiota, koska kasettisoitin on rikki. Ajattelen, että olipahan hyvä sattuma, kun turrutin itseni jo valmiiksi äitini luona television avulla. Nyt olen jo etukäteen adaptoinut mieleni sietämään tätä vitun sairasta sisällötöntä ja tarkoituksetonta paskaa, jota me ihmiset kutsumme nimellä: viihde.

Taidan torkkua välillä, mutta en ole varma.

Pysähdymme matkan aikana kolme kertaa. Tajuan kauhukseni, että jokaisella kerralla matkamme katketessa tuntuu siltä kuin emme olisi liikkuneet minnekkään. Jokainen huoltoasema on identtinen itsensä kanssa. Kahviautomaatti löytyy joka kerta samalta paikalta ja asemilla on täsmäleen samat tarjoukset sekä tuotteet. Myyjäkin vaikuttaa jokaisella tiskillä jokseenkin samalta persoonalta.

Huomaan istuneeni alas katselemaan ihmisiä. Minua alkaa ahdistamaan, mutta en sano mitään. Näen äärettömän määrään haluja, toiveita, tunteita ja ajatuksia. Kaikki nämä ainutkertaiset maailmat saavat minut tuntemaan surua sen katoavaisuuden edessä mitä me olemme. Me olemme välähdyksiä kahden ikuisuuden välissä. Elämä ei ole hetkeäkään sen enempää eikä vähempää kuin ennen ja jälkeen olemassa olon.

Matti seisoo vieressäni ja syö lihapiirakkaa. Se näyttää ja tuntuu todella epärealistiselle... syödä nyt lihapiirakkaa. Ajattele... Lihapiirakka. Mikä vittu se edes on. Mistä se on tullut.

...ja mikä ihme on pii -rak- ka. Kuka sen on keksinyt ja mitä se oikein tarkoittaa. pi irak ka. Eihän se ole yhtään mitään... Meidän mielikuvituksen tuotetta. Ja tuossa se nyt syö sitä. Laittaa sitä tuonne koloon ja jauhaa hampaillaan. ei saatana. piirakka. aika hurjaa.

Ei se ole todellista.

Tajuan napottavani Alkon tiskillä salmiakkikossu kourassani. Mistä asti huoltoasemilla on ollut Alkoja!?

Saavumme Helsinkiin noin kahdelta ja suuntaamme Kallioon hakemaan Teemua. Hän tulisi toimimaan näiden sessioiden kapelimestarina, liikkeelle panevana voimana sekä terapeuttina. On kiva nähdä pitkästä aikaa. Vaihdetaan pikaisesti kuulumiset sekä puretaan vallitsevat terveydelliset tilanteet. Kaikilla tuntuu olevan pientä ongelmaa vatsan alueen sisäelinten kanssa, mutta muuten kaikki ovat suhteellisen toimintakuntoisia.

Saavumme vihdoin studiolle, jossa toinen osa ryhmäämme jo meitä odotteleekin. Roudaamme kamat sisään ja alamme kasailemaan rumpuja äänitystilaan. Pääsemme siis vihdoin asiaan.

Totuushan on se, että edellisen EP:n soundit olivat suhteellisen pitkälti silkkaa paskaa. Heti alkuun olisikin äärimmäisen typerää toistaa samat virheet, ja jättää mm. soundien ruuvaaminen puolitiehen. Teemu on onneksi visioinut ja käynyt vuokraamassa hyviä mikkejä, joilla rummupujen pauke olisi tarkoitus saada oikeuksiinsa.

Pakotan soundeja ruuvatessammme talon oman miksaajan sekä Teemun "rakentamaan" yhden säröraidan rumpuja. Ja kas kummaa... pienen säädön jälkeen saamme kuin saamekin särön avulla virvelin soimaan aidommin ja nätimmin. Tämä tapahtuu siten, että otetaan yksi äärimmäisen paska mikki, jolla ohjataan virvelistä tuleva ääni toisessa huoneessa olevaan vahvistimeen, jonka välissä on äärimmäisen särötetty big muff. Lopuksi tämä vahvistin luonollisesti mikitetään jollain perus mikillä. Ymmärsitkö!? Ei se haittaa... Ei sillä ole väliä.

Olemme päättäneet taltioida rummut, basso ja kakkosbasso/baritonikitara samalla kertaa. Näin emme tarvitse tuota äärimmäisen latistavaa klikkiä, jolla on live-meiningin tuhoava vaikutus. Ainakin omasta mielestäni tempon kiilaaminen ja se määrittelemätön räkä saa tälläisessa musiikissa kuulua ihan nauhalla asti. Se luo sitä sattuman varaisuutta, mikä on inhimmillistä, herkkää ja kaunista. Tälläinen on kait jokseenkin katoamassa taltioidusta musiikista laitteiston kehityksen ja radioon haluamisen myötä. Tai en minä tiedä... Ihan sama.

Kielisoittimien soundit saadaan kohdilleen nanosekunnissa, koska Ollilla ja Mikolla on yllätys kyllä laitteisto niin kohdillaan, että säätöä ei juurikaan tarvita.

Ideana oli nauhoittaa pohjat ainoastaan kahteen kappaleeseen, mutta hyvän "grooven" läsnä oloa kunniottaessa olemme pakoitetut muuttamaan alkuperäistä suunnitelmaa ja vetämään vielä kolmannenkin biisin pohjat sisään. Petteri K astelee tarkkaamoon rojahtaa sohvalle ja sanoo, että se onkin sitten huomenna hänen ja Mikon osalta vapaapäivä.

Itse taltiointi otti aikaa noin 2 - 3 ottoa per kappale. Tämä tarkoittaa sitä, että treenaminen on kuin onkin suositeltavaa ja järkevää bänditoimintaa.

Sovimme, että päivä on kuin onkin purkissa ja suuntaamme kohti kalliota.

Ollin omistuksessa oleva farmari on ahminut itseensä seitsemän enemmän tai vähemmän humaltuneena olevaa musiikin harrastajaa ja yhden selvän yritelmän, eli minut. On sateinen yö, ja auto kiitää minun kontrolloimanani läpi sateista pääkaupunkiseutua munkkiniemestä kallioon. On aika eteerinen olo. Tajuan, että en tosiaankaan ole nukkunut edellisyönä kuin vajaan puolisen tuntia. Tuskin maltan odottaa, että pääsen tästä ratista nauttimaan alkoholituotteita ja vajoamaan entistä syvemmälle väsyneeseen itseeni.

Kalliossa kasaannumme Teemun kämpille ja vajoamme eeteriin.

Su 3.12.

Herään aamulla Mikon kainalosta ja tempaisen mustakarvaisen orgaanisen olion lattialle. Kuulen herätyskellon sekä vittuuntuneen naukaisun. Mikko pihisee vieressäni. Hänellä on astma ja se aiheuttaa pienehköä yliherkkyyttä kissoille. Mikon hengitys kuullostaa yksinkertaisesti sanottuna sairaalle. Hassua kyllä, mutta astma ei estänyt aikoinaan kissan pitämistä hänen nuoruuden kodissaan. Onneksi Mikko ymmärsi jo varhain ruveta lääkitsemään keuhkojaan aloittamalla tupakoinnin 14 vuotiaana.

Itse olen oppinut vihaamaan kissoja juuri tuon Mikon asuinkaverina olleen infernaalisen otuksen ansiosta, joka oli toki rakas Mikon perheelle, mutta jatkuvasti raapimassa ja puremassa ihmisiä. Jos kissaa lähestyi se rupesi sähisemään kuin nurkkaan ajettuna ja hyökkäsi lopulta kimppuun. Muistan tapauksen jolloin Mikko puolusteli tuota otuksen irvikuvaa väittämällä, että kissa oli väkivaltainen ainoastaan minua ja "joitain muita, joista se ei tykkää" kohtaan. Kissa ei kuulemma ollut koskaan hyökännyt "pahasti" perheenjäsenten kimppuun. Demonstroidakseen väitteensä Mikko meni silittämään tuota sairasta raivopäätä, joka tietenkin hyökkäsi välittömästi lähestyvän käden kimppuun ja raateli sen verille. Se kissa on yksin kertaisesti vituillaan. Se on nyt yli 14 vuotta vanha. Mikäs se pahan tappaisi!

Yöpaikan lattialta kuuluu röhinää ja pieni kurkistus paljastaa, että Ollihan se siellä makoilee sängyltä heittämäni kissa sylissään. Uni alkaa kanota kehostani ja alan kerrata eilisillan tapahtumia.

Olemme Ollin ystävien luona jossain Kallion lähettyvillä. He ovat ystävällisinä entisinä kuopiolaisina majoittaneet meidät luokseensa. Osa DRS:sää on jäänyt illalla Teemun kämpille ja osa on kadonnut tyttöystävänsä luo. Ainoastaan minä, Teemu, Olli ja Mikko olimme eilen agentteina Helsingin yössä. Iltaan kuului muunmoassa palaveri Kallion Sheriffin kanssa, verisen ulosteen analysoiminen ja totalitaarinen katoaminen.

Kasaamme itsemme ja poistumme asunnosta vähin äänin. Kello on noin puoli yhdeksän ja studiolla täytyy olla kello kymmenen. Kävelemme aamuisessa kaupunkimaisemassa, ja olomme on mitä se on. Ajattelen noita kahta ihmistä, jotka ystävälisesti tarjosivat meille yöpaikan. Tapasin pariskuntaan kuuluvan tytön ensimmäisen kerran samana kesänä kun DRS perustettiin. Olimme ystäviemme kanssa vänärillä juomassa ja jossain vaiheessa hän ja hänen ystävättärensä liittyivät meidän seuraan. Mies taas oli aikanaan tuttu näky Sokoksen alkosta (työntekijä), ja minulla taitaa olla hänen J.Karjalaisen levy. Hän on jokatapauksessa aika hyvä tyyppi, ja muistaakseni Ollin entinen luokkakaveri? Mitäköhän vittua he täällä tekevät!? Ei helvetti. Ihmiset löytävät toisensa ja muuttavat asumaan laatikoihin. Heidät kasataan päällekkäin kerrostaloihin ja pistetään lisääntymään sekä kuluttamaan. Tämäkö se on sitten meidän kohtalo? Niin kait. Asiat tosin voisivat olla kait huonomminkin... Pakko hommata muuten toasteri.

Havahdun auton ratista. Missä vaiheessa minusta on tullut tämän bändin kuski? Olen aika varma, että jos poliisit pysäyttävät tämän ylikuormitetun farmariauton minulta palaa ajokortti. Onneksi näin ei käy. Studiolla on aika hiljaisia ihmisiä, mutta ei auta valittaa. Kahvi tippumaan ja ei kun kasaamaan perkussioita.

Lassi2 paljastaa kyntensä ja alkaa hakkaamaan kannuja kuin viimeistä päivää. Hommat etenevät kuin liukuhinalla. Ainoastaan yhdessä viheliäisessä kohdassa joudutaan hieman pysähtymään. Kaikki alkaa kuullostamaan aika Sepulturalle ja sehän on yhtäkuin hyvä! Perkussioita sovitellaan lennosta ja tämä nuori rumpuopiskelija tekee mitä pyydetään kuin rumpukone konsanaan. Näin se homma toimii! Tässäkin taltiointi operaatiossa aikaa suttaantuu nimenomaan soundipoliittisiin asioihin eikä niinkään itse soittoon.

Nauhoitamme vielä muutamia raitoja kattiloita, tamburiineja ja sen sekalaisia kolinoita ennen kuin siirymme särötettyjen 2basso/bartonikitaroiden kimppuun. Tarkaamoon kävelee ruumis, joka tartuu instrumenttiinsa ja alkaa luukuttamaan. Yksi kohta tuottaa ongelmia, mutta muuten raitoja soitellaan sisään kuin siivillä. Ollin osuudet saadaan kuullostamaan aika pörinälle ja se hymyilyttää.

Lopetamme sessiot ennen studioajan päättymistä, koska tarvitsemme aikaa äänitettyjen raitojen poltoon DVD:lle. Näin voimme avata session uudelleen tammikuussa jossain muualla. Silloin keskitytään kitaroihin, pasuunaan ja lauluihin.

Toisin sanoen pohjat ovat nyt siis purkissa!

Noin tunnin kuluttua poltto-operaatio on valmis ja loput romuistamme sullottuna Ollin farmariin. Suudeltuamme talon äänittäjä/miksaajaa sekä heitettyämme Teemun kallioon DRS on valmis matkaamaan takaisin kotiin. Mikko ja Petteri K tosin ovat suunnaneet kohti Kuopiota jo hieman aijemmin, koska heitä ei enää studiolla tänään konkreettisesti tarvittu.

On pimeää ja märkää. Onneksemme Olli on ratissa. Olen niin väsynyt, että en oikein edes tajua nukahtaa. Noin viisi ja puolituntia unta kahdenpäivän aikana on tehnyt tehtävänsä! Päässäni suhisee ja pelottaa hieman jos olen hiljaa. Autossa on aluksi aika painostava tunnelma, mutta onneksi ihmiset alkavat jossain vaiheessa jauhamaan paskaa. Kun ihmiset puhuvat niin ahdistus ei häiritse ihan niin paljoa, että se vie kaiken huomion. Käymme kotimatkalla toussa kaikkien huolto-asemien irvikuvassa, eli Heinolan tähtiportissa. (vai mikäköhän sen nimi nyt olikaan?!) Matti saa otettua veikeän valokuvan, jossa idiootit ovat marsimassa ostamaan lähes kaksi euroa maksavaa kahvia. Ostamme myös lassi2:sen ehdotuksesta Lollon. Rahat lehteen löytyvät tietenkin bändikassasta. Myöhemmin ilmenee, että ostos on ihan paska. Pelkkiä tissejä ja perseitä ei oikein jaksa katsella. Pitää olla kakan syöntiä, pissan juontia, vertan vuodatusta ja sen sellaista kivaa, jotta jaksaa enää innostua.

Jossain vaiheessa matkaan kuunnellaan jotain sairasta hengellistä radiota, jossa puhutaan saatanasta, armahduksesta ja tietenkin pelastajastamme Jeesuksesta. On aika pelottavaa, jos ihminen oikeasti uskoo tuollaiseen. Siis oikeasti. Todella pelottavaa!!! Herätkää ja avatkaa silmänne itsellenne. Vitut saatanasta, jumalasta tai mytologioista. Ihmiset ovat tärkeitä, eivätkä mitkään typerät uskomukset... Vain ihminen voi pelastaa ihmisen.

Olemme Kuopiossa puolenyön aikaan. Pikainen roudaus treeniksellä ja löydän itseni baarista molempien Lassien kanssa. Olemme älyn jättiläisiä ja juomme ainoastaan yhdet oluet. Kysymme toisiltamme, että tulikohan sitä tehtyä hyvää jälkeä!? Kukaan ei osaa vastata tähän mitään tilanteen purkavaa. Me emme yksinkertaisesti tiedä miltä äänittämämme materiaali oikeasti kuullostaa. Parempi näin kuin niin, että tietäisimme tehneemme paskaa!

Aamuyöstä istun huonosti valaistussa yksiössäni ja valvon. Katselen puolipaneeliseinää ja kuvittelen oksakohtiin kasvoja. On väsynyt, mutta levoton olo.

Taidan olla täällä yksin.

- Petteri p

KUVIA: