ETUSIVUDRSKIRJOITUKSIAMEDIAKEIKATVIERASKIRJAIN ENGLISH

KEIKKAPÄIVÄKIRJA: Karhonsaari, Karhofest 7.8.2010

Ranta-toivalantien päässä meitä on vastassa pitkä, laiha ja hyväntuulinen vanha mies. "Te olette varmaankin se bändi", hän kysyy. Kyllä, me olemme se bändi. "Tuolta", mies osoittaa vastarantaa, "tullaan pian hakemaan teidät, mutta te voitte lastata tavaranne tähän minun veneeseen, niin minä vien ne jo edeltä." Nostamme soittokamamme miehen kyytiin, jonka jälkeen hän työntää veneensä vesille ja suuntaa sen kohti vastarannalla näkyvää laituria. Tämän illan keikkapaikkamme on Karhonsaari. Me olemme osa siellä järjestettävää Karhofest -tapahtumaa. On kaunis kesäpäivä. Minulla on hyvä mieli.

Karhonsaaren kivilaiturilla makoilee krapulaisia ihmisiä. Aurinko lämmittää ihanasti. Köytän meidät noutaneen peltiveneen kiinni laituriin ja nousen maihin. Kiitän itseäni siitä, että en ole itse krapulassa. Saaressa on ollut luontoseminaari, joka on päättynyt aikaisemmin päivällä, ja meidän vasta rantautuessamme on osa ihmisistä jo poistumassa paikalta. He vaikuttavat yliopistoväeltä - lukeneilta ja onnellisilta, itsensätoteuttajilta. Laiturin luona on sauna, ja ihmiset uivat alasti. Katselen ympärilleni. Tunnen oloni hieman vaivaantuneeksi. Miten ihmeessä minä olen päätynyt tulemaan tänne bändini kanssa. Miten orkesterimme angstisen naiivi ja tuhoava luonto sopivat samaan yhtälöön Kallavedellä sijaitsevan salaisen hippiälymystöparatiisisaaren kanssa? Vastaus on yksinkertainen - Inari.

Matkassamme on ollut nyt kohta vuoden ajan kaksi puhallinsoittajaa. Pasuunan soittajamme Lassi on saanut seurakseen puhaltaja kolisuttaja Inarin, joka opiskelee konservatoriossa ja lukeutuu siten nuotinlukijoihin - epäluoviin ja -uskottaviin olentoihin, jotka ymmärtävät kirjoitettua musiikkia. Inari on yksi Karhofestin järjestäjistä ja juurikin hän on junaillut meille tämän keikan. En ollut osannut odottaa tätä. Kuinka hän saattoikaan. Miksi? Inari, hyvä ystäväni, on paljastunut yhdeksi noista, onnellisista elämässään itseääntoteuttavista, joita minä häpeässäni salaa pelkään ja kateudessani julkisesti halveksin.

Minut oli huijattu ansaan.

Keski-ikäinen vaalea nainen nousee järvestä. Hänen rintansa roikkuvat ja hänen jälkovälinsä on tuuhea. Silmissä naisella on nuoren tytön loiste. Nainen hymyilee minulle. Tajuan tuijottavani häntä. Nainen ei häpeä itseään. Se on liikaa minulle, mutta ei ole pakotietä. Olen ansassa. Nainen on itsensätoteuttaja - sekä kehonsa kanssa sinut oleminen että hiuksenhieno ymmärtävä jeesusmainen sävy hymyssä ovat paljastaneet hänet minulle. Kauhu levittää siipensä kehossani. Laiturilla makaava krapulassa oleva pitkähiuksinen mieselostelija korjaa lasten uimarenkaan asentoa päänsä alla. Mukavan asennon löydettyään hän ääntelehtii mielihyvän sävyisästi ja maiskuttelee suullaan. Hän selvästi nauttii boheemista olostaan. Karvainen rinta kohoilee rauhallisesti hänen hengittäessään paahteessa. Hän ei vaivaudu kiinnittämään seurueeseemme mitään huomiota. Puolityhjäksi juotu valkoviinipullo kimaltelee auringonsäteistä hänen vierellään. Olen helvetissä.

Olen ylittänyt tuonenjärven omaa tyhmyyttäni.

-p

KUVIA:

Kuvat:
Matti Vassinen