ETUSIVUDRSKIRJOITUKSIAMEDIAKEIKATVIERASKIRJAIN ENGLISH

KEIKKAPÄIVÄKIRJA: 6.5.2010, Helsinki

Hieman sen jälkeen, kun olemme ajaneet Mikkelin ohi, lähes kaikkia "perusjumputus" -radiokanavia kuunneltuamme, rumpalimme Petteri vaihtaa taajuuden klassistamusiikkia soittavalle kanavalle. Jousisoittimien äänenväri täyttää automme, joka on jo yli puolimatkassaan kohti pääräämme - Kuopiota. Puolet orkesteristamme on lähtenyt takaisin kotiin Helsingistä, illalla olleen keikan jälkeen. "Erotatko mitä melodiaa kukin soittaa", kysyn Petteriltä, joka on urhoollisesti ajanut laina-autoamme koko tähän astisen matkamme edes takaisin. Olli ja perkussio Lassi ovat unessa takapenkillä tiheään pakattujen soittimien, reppujen ja laukkujen keskellä.

Tarkoitus oli ajaa takaisin Savoon kahden auton voimin, mutta koska matka Kampista Teatterikorkeakoulun sisäänkäynnin eteen oli kestänyt kakkosautomme takia vajaan tunnin, (auto oli sammuillut ja startaillut koko parin kilometrin matkan oman halunsa mukaan) olimme päättäneet jättää tempuilevan auton Helsinkiin, muiden orkesterin jäsentemme taakaksi. Onnistuimme onneksi mahduttamaan kaikki soittokamamme Petterin tyttöystävän vanhempien omistaman Volvon kyytiin.

Petteri toteaa, että hän ei suuremmin välitä sellaisesta klassisesta, tai musiikista ylipäätän, missä ei ole selkeää melodiaa tai teemaa johdattelemassa teosta eteenpäin. Vastaan Petterille, että itse koen ainakin osaksi ymmärtäväni sellaisen musiikin tarkoituksen, jota on hankala alkaa jäsentämään selkeäksi kokonaisuudeksi melodioiden ja rakenteiden jäädessä jokseenkin tavoittamattomiksi. Äänimaisemasta välittyy tällöin ainoastaan "mielentila", joka toimii maisemana - lavasteena, jossa ihminen voi tarkastella ja analysoida tuntemuksiaan, joita se hänessä herättää. Sitä kait voisi kutsua projektioksi.

Juvan kohdalla saavumme hetkeen, jossa aamuauringon voi aistia pian aloittavan nousunsa. Kohta värit ottavat voiton hämärästä, mutta nyt on vielä pimeää. Petteri vaihtaa taas radiokanavaa ja pumppaa volyymia edes takaisin. Se tuntuu ikävältä, koska ajatellen, että Olli saattaa herätä äänenpaineen vaihteluihin. Hänellä on tänään, tärkeä päivä koulussa ja uni tulisi varmasti tarpeeseen. Lassia eivät radikaalimatkaan automme sisätilan fysikaaliset muutokset hetkauttaisi - hän on ainut seurueemme jäsen, joka on nauttinut alkoholia. Lassin nukkumisasento, joka on erkonomisesti tarkasteltuna ja mitoitettuna alarvoinen, antaa ymmärtää, että hänen unensa on sikeää.

Ymmärrän, että ajaminen on alkanut tympimään Petteriä ja hän koettaa pitää itseään vireänä radion avulla. Olli päästää ilmoille leikkisän aaaah -äänen, jolla hän kuvaa riittävän, ravitsevan ja palauttavan unen jälkeistä heräämistä. Todellisuudessa hän vain torkkunut hetken. Katse takapenkille varmistaa sen, että hän on hereillä ja hyvällä tuulella. Olemme Petterin kanssa iloisia siitä, että Olli on herännyt. Kaikkihan me rakastamme hänen seuraansa.

Nauroimme aikaisemmin ennen Mikkeliä olleella tietyömaa pätkällä, kun esitin huumeissa olevaa laulajanarsistia. Se on yksi lempirooleistani. Olen varastanut sen ystävältäni. Tien sivuilla olleet heijastintapit heijastelivat kirkkaan oranssina auton etuvaloissa tien kiemurelessa villisti edessämme. Näky oli psykedeellinen. Ympärillämme oli vain mustaa ja nuo säkenöivät tapit. Huumeissa se olisi ollut varmasti vielä psykedeellisempää. Tietyömaa-alueen jälkeen olimme päässeemme takaisin noin 100 km/h -vauhtiin. Autossamme on vakionopeudensäädin, joka on loistava keksintö.

"Hirvi!", Petteri huudahtaa. Ehdin havainnoida vastaantulevienkaistalla hahmon, sitten jonkin tumman syöksymässä kohti suoraan ja lopuksi kovahkon kopsahdus -äänen säestämänä edessäni hajoavan tuulilasin, ison karvaisen elävän paiskautuessa sitä vasten. Tiedän kuolevani nyt. Samalla tietoisuuteeni syntyy tuttu aistimus - kuin löisi päänsä johonkin kovahkosti. Se on tuttu tunne lapsuudesta saakka, ja jokseenkin turvallinen kipukokemus juurikin tuon tuttuudensa ansiosta. Olen helpottunut. Tämä onkin unta. Olen kokenut tämän tapaisen unen aikaisemminkin. Tuossa unessa olin onnettomuuspaikalla, kannellen omia sisälmyksiäni, mutta silti selviytyneenä ja elossa varmasta kuolemaan johtavasta tilastani huolimatta. Yleensä herään pian sen jälkeen kun tajuan tapahtuneen olleen unta mahdottomuutensa takia.

Katson Petteriä, joka kysyy, että olenko minä kunnossa? En osaa vastata, että olenko. Nousee pelko, että minulle on käynyt jotain vakavaa. Sivulla oleva oveni aukeaa. Se on Olli. Hänkin kysyy toistaen, että olenko kunnossa auttaen minut ulos autosta. Huomaan, että käteni on veressä. Olemme pysähtyneet tien sivuun. Etsin vuotavaa kohtaa, mutten löydä sitä. Tuntuu taas siltä, että eihän tätä nyt ole oikeasti tapahtunut. Minun pitäisi olla kuollut tai pahasti loukkaantunut, jos tämä olisi todella tapahtunut. Ei kukaan selviä siitä mitä minä näin itseäni kohti tulevan. Petteri kävelee auton etuosan luona sanoen, "ei näin voi käydä." En ole nähnyt häntä tuollaisena aikaisemmin. Aivan kuin hänelläkin olisi vaikeuksia uskoa tapahtuneen olevan totta. Katson tulosuuntaamme ja näen tien sivussa lakastuneessa heinikossa hahmon, joka hetki sitten syöksyi kohti minua. Lassi nousee autosta, kävelee heränneen silmillä pienen matkaa tien viereen ja rupeaa virtsaamaan. "Kusi- ja tupakkitauko", hänen suussaan savuava tupakka keinuu hänen sanojensa mukana. Sätkivän hirven huomatessaan hän päästää savukkeensa välistä kummastusta ilmaisevan  "oho -äännähdyksen". Olli puhuu puhelimessa ja kävelee kohti minua hirven luota, joka makaa noin 30 metriä meidän takanamme. Yhdistelmärekka ajaa ohitsemme ja laittaa vilkun pysähtyäkseen. Olli tulee luokseni ja kysyy tarvitsemmeko me ambulanssia. Vastaan, että en tiedä. Hän kääntyy takaisin tulosuuntaansa ja sanoo pois päin kävellessään puhelimeen, että ambulanssia ei tarvita. Nyt tiedän olevani kunnossa. Paikallistan verenvuotoni oikeaan käteeni. Nimettömäni nivelessä on pienen pieni haava. Se on tullut luultavasti tuulilasin palasista. Muistan, että aloin siirtämään käsiäni kasvojeni eteen nähdessäni tuon tummakarvaisen haamun vastaantulevien kaistalla.

Rekkamies tulee luoksemme. Hän näyttää säikähtäneeltä. Emme tarvitse hänen apuaan. Pyydän häneltä häneltä paperia, jonka hän hakee minulle juosten rekastaan. Teen siitä itselleni tupon vuotavan sormeni ympärille. Poliisi on jo hälyytetty paikalle. Rekkamies palaa autollensa, nousee ohjaamoon ja ajaa pois.

Lassi katsoo automme etuosaa, joka on painautunut kasaan tuulilasin, katon etureunan ja pelkääjänpuolen a -kaaren kohdilta. Auto näyttää pahalta. Lassi alkaa ymmärtää tilanteen ja sen vakavuuden. Petteri pyytää häneltä tupakan. Tämä on hänen toinen savukkeensa tänään. Ensimmäisen hän oli polttanut koetaessamme saada sammunutta "kakkosautoamme" käyntiin Helsingin keskustassa. Hän ei polta normaalisti. Huomaan täriseväni yhä enemmän ja enemmän ja alan pukemaan lisää vaatetta päälleni. Kehotan myös muita laittamaan lisää vaatetta, koska muistan kuulleeni, että jos ihminen on shokissa hänet täytyy saada lämpimäksi. "Jos olette shokissa laittakaa lisää vaatetta!" Toistan ystävilleni, mutta he eivät usko, kuule tai ota vakavasti sanojani. Päätän siis keskittyä vain omaan pukeutumiseeni. Ja lopulta, kun olen saanut tarvittavat lisävaatteet ylleni ja laittanut rekkamiehen tuomasta paperista itselleni uuden parannellun tupon tukevasti sormeni ympärille sekä vetänyt molemmat hanskat käsiini, tyhjyys nielee onnettomuuspaikan. Hengityksemme höyryävät. Aamuaurinko on nousemassa. Kuusten latvat ovat jähmettyneet taivasta vasten. Tien molemmilta puolin kuuluva lintujen laulu on ainoa asia, joka toteuttaa äänten virkaa tässä maisemassa.

-p

KUVIA: